Viikko sitten tehtiin seitsemäs inseminaatio. Kroppa toipui kohdunulkoisesta raskaudesta hyvin ja miltei viikko viimeisen HCG-kontrollin jälkeen tuli ovulaatio. Jatkoimme inseminaatiolla + Lugesteron-tuella. Viikko tässä sitten vielä taas odotellaan, että miten käy. Huomaan, että minusta on tullut välinpitämättömämpi hoitojen suhteen. Enää en tarkkaan muista päivämääriä, milloin ovuloin tai milloin oli inseminaatio. En muista, milloin kuukautisten pitäisi alkaa enkä seuraa olojani niin tarkasti. Pettymyksen jälkeen ilmaan tuli tietynlaista kyynisyyttä.
Vauvauutisia ja uusia vauvoja tuntuu nyt tulevan jokapuolelta kaveri- ja tuttavapiiristämme. Pari läheistä ystävää on alle kuukausi sitten synnyttäneet, yksi ilmoitti juuri olevansa raskaana. Jälkimmäisen kanssa olin shoppailemassa kun hän kertoi uutisen. Hän hehkui sitä juuri raskaaksi tulleen onnea, vauvasuunnitelmia ja toiveikasta odotusta. Vaikka hänellä oli raskausviikkoja vasta 6-7, hän hypisteli erilaisia huiveja, joista voisi tehdä kantoliinan ja oli jo ostanut uuden talvitakin, jonka alle raskausvatsa mahtuisi talvella. Ja minä siinä vieressä, kaihertava olo sisällä, kateellisena siitä kuinka huolettomasti hän raskauteen suhtautui. Ei huolia, ei epäilyksiä että jokin voisi mennä pieleen. Kerroin kyllä hänelle takapakistamme. Kerroin myös, että kyllä minäkin ostin sellaisen vauvapeiton innoissani, mutta huonosti sitten kävi. Kaduin kommenttiani myöhemmin, vaikken usko, että ystäväni loukkaantui siitä mitenkään, ei ollut tarkoituskaan.
Yksi Reetan ystävä sai lapsen yksin ja hän on tarvinnut vauvan kanssa apua: vaippojen hakemista kaupasta, pinnasängyn kokoamista, apua vauvan kuljettelussa kun vauva on vielä pieni, eikä hänellä ole autoa. Reeta on kokenut sen raskaasti. Noita asioita hän haluaisi tehdä oman lapsen kanssa! Reeta haluaa auttaa, mutta jokin kovertaa sisältäpäin.
En halua olla kateellinen, haluan olla iloinen ystävieni onnesta, elää siinä mukana. Innostua vauvoista. Mutta kun. Reetalla on samanlaista reagointia, vielä enemmän kuin minulla. Hän ei halua kuulla vauvoista, ei puhua vauvauutisista, ei osallistua ristiäisiin, ei edes nähdä ystäviämme, jotka ovat juuri tulleet äideiksi. Minun on ollut vaikea ymmärtää sitä, meillä on ollut siitä riitoja. En halua upota epätoivoon, kateuteen, katkeruuteen. Tuntuu vain, että onnistumisen, ilon ja sitä seuranneen suuren pettymyksen jälkeen veistä väännetään vatsassa, epäonnistumista hierotaan vasten kasvoja.
inseminaatio, kateus, Lugesteron, pettymys, vauvakuume
Paljon kiitoksia teille kommenteista ja tsemppauksista, kyllä ne aina lämmittävät mieltä!
Jenn, isot onnittelut teille raskautumisesta ja täällä myös peukut pystyssä, että teillä kaikki jatkuu hyvin! Ymmärrrän niin hyvin tuon jatkuvan huolen siellä onnistumisen ja ilonkin keskellä. Toivotaan parasta! Alun kriittisten viikkojen jälkeen voi varmasti jo hieman huokaista helpotuksesta, kun aletaan olla jo raskauden paremmalla puolella. Millaisia hormoneita teillä oli käytössä jos saan udella?
Iris, ihanaa että joku sanoo, että nuo tuntemukset on luonnollisia ja periaatteessa ”ookoo”. Vaikka kyllähän sen itsekin tiedostaa, että näin varmasti on. Voin vain itsekin toivoa, että joskus voin sanoa olevani kolmen kouluikäisen äiti! Ja kiitokset myös vinkkauksesta blogiinne, uusia sateenkaariblogeja on aina yhtä kiva löytää ja lukea!
Hei!
Nuo tuntemukset ovat itselleni hyvin hyvin tuttuja. Ja kyllä nuo ovat aivan luonnollisia tuntoja.
Muistan omien keskenmenojeni jälkeen kuinka jokainen vauvauutinen ympäristössä tuntui miltei henkilökohtaiselta kiusanteolta. Miksi minä epäonnistun? Miksi muut ansaitsevat tuon onnen, mutta minä en? Ymmärtäisivätpähän nyt miten onnekkaita ovat! Ei aina kaikki mene noin hyvin!
Voi niitä ajatuksia ja tuntemuksia..
Mutta samalla toki järki pelasi, ja ymmärsi etten muiden onnella ja minun epäonnella ollu mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta kun..
Ja minä kun olin aina ennen niin tosissani iloinnut vauva-uutisista ympärilläni. Silloin se ei vain onnistunut, vaikka kuinka yritinkin.
Nyt vuosien jälkeen, kolmen jo kouluikäisen lapsen äitinä asiaa pystyy jo muistelemaan ilman tunnekuohuja. Kaikki siis kääntyi lopulta parhain päin kuitenkin.
Yrittäkää tämän kaiken keskelläkin rentoutua ja pitää toisistanne huolta. <3 Kovasti tsemppiä teille! <3
Terkuin, Iris SateenKaarille -blogista. (http://sateenkaarille.blogspot.fi/)
Samoin, peukut ovat teille pystyssä. Seuraan tätä aina välillä, vaikken teitä tunnekkaan. Samoja tunteita oli itselläkin, mutta ei ehkä noin vahvoina. Vauvauutisista tuli semmoinen olo, että ”ai sekin”. Meillä neljäs inseminaatio tuotti ainakin jonkulaisen tuloksen. Väliin mahtui kuukausia, jolloin ovulaatio osui viikonlopulle ja kuukausi, jolloin koko ovulaatiota ei näkynyt ollenkaan. Onnistunut inseminaatio erosi aikaisemmista siten, että mukana oli hormonit ja se, että munarakkula oli jo ehtinyt puhjeta. Nyt viikkoja on vasta vähän ja ihan kamala huoli, että kaikki ei ehkä olekaan kunnossa ja sitten jos josku todettaisiin, että on, niin sitten varmaan ajattelee, että onkohan niin loppuun saakka. Yhtä huolta koko homma, sanon minä! Ihan varmasti te vielä onnistutte!
Tsemppiä ja voimia. Rankkoja aikoja käytte varmasti läpi, mutta antakaa asioille aikaa ja rauhaa. Kyllä asioiden on aina tapana selvitä.
Pidän peukkuja pystyssä puolestanne.