Tänään se sitten oli. Aamulla heti klo 8 soitin klinikalle ja kerroin tarvitsevani ajan inseminaatioon. ”Kyllä, kello 11 sopisi loistavasti. Kyllä, LH-testi oli positiivinen eilen ja tänäaamuna. Kiitos, hei!” Ovulaationi oli siis suosiollinen ja testitikku näytti kahtena peräkkäisenä aamuna iloista hymynaamaa. Klinikkakäynnillä saimme myös tietää, että siittiöitä laitetaan kohtuuni 1 millilitran verran, ja että jo tämä määrä aiheuttaa kohdun supistelua. Ja tuo milli täytyy laittaa hitaasti, ettei kohtu supistele liikaa ja sylkäise tavaraa ulos. Ihme kohtu, ei tunnu olevan kovin vieraanvarainen. Sinne se kuitenkin meni, ei tuntunut juuri missään (paitsi päässä, kun olo oli henkisesti vähän hassu). 2 miljoonaa siittiötä, joista joku saattaa olla meidän tulevan vauvan puolikas mikäli onni suosii. Hienoa! Nyt odotetaan 2 viikkoa ja 2 päivää ja sitten teemme raskaustestin. Jännää…
Sitten tavallaan muihin aiheisiin. Olemme nyt tilanneet netin kautta kirjallisuutta liittyen äitiyteen ja raskauteen ja sateenkaarivanhemmuuteen. Kirjat, jotka ovat jo saapuneet kotiimme ovat Todd Parrin Perhekirja ja Anu Silfverbergin Äitikortti. Perhekirja tuli kotiimme siksi, että siinä esitellään erilaisia perheitä ja se voisi olla hyvä keskustelunavaus joko omille lapsillemme tai esim. sukulaislapsillemme, jos ja kun raskaudumme ja selitämme ko. lapsille tätä perhemuotoamme. Joo, olemme ehkä liiankin optimistisia, mutta 12 euroa ei ole paljon, vaikkei tuo koskaan tulisi meillä käyttöönkään. Silfverbergin kirjasta kiinnostuimme, kun luimme Helsingin Sanomien kirjaesittelyn kyseisestä teoksesta. Lähiympäristössämme on ystäviämme, joilla on 1-5 -vuotiaita lapsia, ja osa ystävistämme on kilahtanut vanhemmuuden myötä tavalla taikka toisella. Eikä kilahtanut ole ehkä oikea sana, eikä millään muotoa kiltti, mutta he ovat tulleet erilaisiksi meidän näkökulmastamme. Erilaisiksi, kuin mitä he meidän mielestämme ovat ennen olleet. Yksi äiti ei kasvata lastaan lainkaan, ei osaa sanoa ”ei” ja antaa lapsen määrätä ja hallita koko perheen elämää. Toinen yrittää kontrolloida kaikkea, tietää äitiydestä (ja vaunuista ja lastenvaatemerkeistä ja vaipoista ja kasvatusoppaista) kaiken ja opettaa jatkuvasti muita pienten lasten äitejä parempaan äitiyteen. Ja kolmas ei ole ollut yhtään yötä tai edes iltaa lapsestaan erossa, ja lapsi nukkuu yhä vanhempien välissä vaikka on jo 3-vuotias. Mitä näille fiksuille, tasapainoisille ihmisille tapahtui? En halua, että sitä tapahtuu meille, jos saamme lapsen /lapsia. Tilasimme siis kirjan ihan mielenkiinnosta äitiyttä kohtaan. Mitä se on ja mitä se tekee ihmiselle? Olen nyt lukenut kirjasta ensimmäisen luvun ja tajusin, että se on hyvä kirja minulle ja meille juuri tähän aikaan. Ensimmäisessä luvussa puhutaan lapsen teosta tai lapsen hankkimisesta sekä siihen liittyvistä päätöksistä, odotuksista ja peloista. Teksti on osuvaa ja hauskaa. Yksi esimerkki on iän tuomista paineista: ”Olen 36-vuotias ja äkkiä tuntuu kuin lehdet olisivat täynnä juttuja aiheesta liian-pitkään-odottanut-nainen-joka-luulee-että-kaikkea-voi-kontrolloida-kunnes-ähäkutti-senkin-itsekäs-ämmä-mitenkäs-nyt-suu-pannaan.” Nauroin ääneen, muun muassa tässä kohtaa.
Ja vielä loppuun täytyy myöntää, että olen ja olemme sallineet itsellemme taas pienimuotoisen sekoamisen aiheesta raskaaksi tuleminen. Reeta tunnusti minulle toissapäivänä, että hän on taas miettinyt lastenkirjoja ja lastenvaatteita ja mitä kaikkea sitten voisi tehdä, ja nähnyt vauvaunia muutamana yönä. Itse olen syyllistynyt samansuuntaiseen unelmointiin. Tänään sekosin salaa kotona, kun tein raskauslaskurilla laskelman lasketusta ajasta. Jos hedelmöittyminen tapahtuisi nyt, laskettu aika olisi 24.12.2013. Koska tieto oli niin herkullinen, niin oli pakko tunnustaa Reetalle, että olin tehnyt laskelman. 🙂 No, yritetään taas pitää jalat maassa. Olen myös pohtinut, että vähän on lupa leijua, ettei mahdollinen plussa tule sitten järkyttävänä shokkina. Että näistä klinikkakäynneistä voi ihan oikeasti lopputuloksena olla kuin ollakin vauva.
äitiys, inseminaatio, kirjallisuus, klinikkakäynti, sperma, vauvakuume